Maanviljelyn

Maanviljelyn historiaa Suomessa

Viljelyä on eri muodoissaan harjoitettu Suomessa nykyisten tietojen mukaan noin 7000 vuotta. Viljelytaitojen uskotaan kantautuneen tänne Keski-Euroopasta 2900-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Toisin kuin yleisesti luullaan, Ruotsissa maanviljely omaksuttiin myöhemmin. Suomen vanhimpia

viljelylajeja ovat tattari ja ohra, jotka ovat saapuneet idästä ja etelästä. Kalastus ja metsästys olivat kuitenkin kivikauden asukkaiden pääelinkeino. Varsinainen maanviljely alkoi vasta rautakaudella 600-luvulla, parempien työvälineiden ja yleisen elintason kasvun myötä. Nopeammat kulkuyhteydet erityisesti Keski-Eurooppaan ja tätä kautta tiedon tehokkaampi vaihtaminen, edesauttoivat viljelytaitojen kehittämistä.

Maanviljelyn leviämistä edelsi tasainen väestönkasvu ja vaeltavan elämäntyylin loppuminen. Vaikka viljelytaito oli kulkenut sukupolvelta toiselle läpi vuosisatojen, vasta pysyvä asuinpaikka mahdollisti sen hyödyntämisen toden teolla. Oma talo ja tontti oli monelle ensimmäinen askel omaisuuden kerryttämiseen ja myöhemmin ulkopuolisen avun palkkaamisen eri työtehtäviin. Vakiintuneet yhteisöt synnyttivät samalla yksinkertaisen vaihtotalouden tuottajien ja kuluttajien välillä ja lisääntynyt kilpailu vuorostaan siivitti kasvilajikkeiden jalostamista eteenpäin ja perimän muokkaamista eri olosuhteisiin sopivaksi.

Perinteisessä maanviljelyksessä suurin osa talojen omistamasta maasta oli rintapeltoa, joka tuotti pääosan rukiisesta syksyisestä sadosta. Tämän lisäksi läheiseen metsään oli usein raivattu aukea ulkopellolle, jossa kasvatettiin lähinnä kauraa rehuiksi eläimiä varten. Kulutuskasveja ja juureksia, kuten perunaa, kaalia, hamppua ja hernettä, kasvatettiin tilojen pihamaalla pienemmässä määrin tarpeen mukaan.

Arkeologia maanviljelyn tutkimuksen apuna
Viljelyksen alkuvaiheita kartoitetaan arkeologian keinoin. Asutusten ympärillä oleva maaperä on muokattu moneen otteeseen tuhansien vuosien aikana, joten historiallisesti merkittävät löydöt eri aikakausilta ovat usein sekoittuneet toisiinsa ja niiden erottelu on sangen työlästä ja vie aikaa ennen kuin lopullisia johtopäätöksiä voidaan tehdä. Luonnontieteelliset menetelmät ovat tutkimuksissa tärkeä apu.

Siitepölyanalyysi on eräs luotettava keino määrittää löytyneiden kasvifossiilien ikää ja levinneisyyttä, sillä siitepöly säilyy muuttumattomana maaperässä kauan. Siitä voidaan päätellä muun muassa onko metsiä raivattu. Lisäksi Suomessa aikoinaan yleinen kaskiviljely, jossa metsää poltetaan peltoja varten, jättää maaperän kerrostumiin jälkiä, joista voidaan päätellä polttojen ajankohtaa. Maa-aineksia kulkeutuu myös peltojen raivaamisen yhteydessä läheisiin vesistöihin, jonka pohjan kerrostumia voidaan analysoida mm. radiohiiliajoituksen avulla.

Perinteiset maanmuokkausvälineet
Tärkein maanmuokkausväline viljelyssä on aina ollut aura, jonka avulla maan ravinteet saadaan sekoitettua kuohkeaksi onnistunutta kylvöä varten. Perinteisesti auraaminen hoidettiin härän tai hevosen voimin ja tätä ennen muokkaaminen tehtiin käsin lapioimalla tai rautakangella kankeamalla. Aurat olivat kalliita valmistaa, joten niitä usein lainattiin tai vuokrattiin ennen kuin varsinainen sarjatuotanto pääsi vauhtiin Fiskarsin toimesta 1800-luvun puolivälissä. Tätä ennen paikallinen seppä saattoi koota auran valmiista osista. Vanhoihin työvälineisiin voi tutustua esimerkiksi museoissa tai näyttelyissä.

Erilaisia auratyyppejä

  • Koukkuauraa on käytetty Suomessa jo ajanlaskun alussa.
  • Kaariauralla tarkoitettiin mitä tahansa auraa, joka vain rikkoi maan pinnan siemenen istuttamista varten.
  • Hankoaura, myös haara-auraksi kutsuttu, sekoitti kylvetyn siemenen maan pinnan rikkomisen lisäksi.
  • Kehäaura eli aarra oli ensimmäinen aura, jota voitiin käyttää myös savimailla vahvemman rakenteensa ansiosta ja sillä saatiin tehtyä nykyisille pelloille tyypillisiä rinnakkaisia kynnysvakoja.
  • Kääntösiivelliset rauta-aurat kehitettiin kehäauran pohjalta ja ne olivat ratkaisevassa asemassa Suomen maanviljelyn parantamisessa mm. heinän peltoviljelyn mahdollistamalla.
  • Lisäksi useita eri auramalleja kehitettiin paikallisesti eri maaperiin ja olosuhteisiin sopiviksi.